Tänään oli aamulla herätys siinä klo 6:15. Ylös, ulos ja tarkastus loppuun yhdeksitoista, sitten loppupalaveriin ja lopulta puolenpäivän jälkeen päivän ensimmäinen ateria. Ruoka näytti epäilyttävältä papusössöltä, mutta odotuksiin nähden se oli ihan hyvää. Tämä oli ensimmäinen varsinainen ateriamme tällä missä majoitumme.
Ruuan jälkeen yritimme työkaverin kanssa saada tarkastuksen paperit valmiiksi ennen neljää, mutta lopulta se ei oikein onnistunut kun oltiin molemmat liian väsyneitä. Oli muuten yksi hienoimmista toimistoistani noin näköalojen suhteen.Kävimme kävelyllä juuri ennen auringon laskua kampuksen takana olevalla kukkulalla. Näköala oli hieno. Minunkin huoneeni on merinäköalalla. En kylläkään uskalla pitää verhoja auki kun noista yksinkertaisista ikkunoista vetää aika tavalla. Ja ainakin tuntuu siltä, että jos pitää verhot kiinni, niin veto on pienempi. Joka tapuksessa mäeltä majapaikkamme takaa on todella kaunis näkymä välimerelle ja Beirut jää mäen ja meren väliin.
Kävelyn jälkeen oli vuorossa toinen ruokailu täällä majapaikassa. Nämä ruuat täällä näyttävät epäilyttäviltä, mutta maku on kylläkin ihan hyvä. Toisen ruokailun aikana sain luvan antaa ruokalan pitäjän puhelinnumeron vaimolle niin, että hän saattoi soittaa minulle. On tosi kurjaa, kun toinen sairastaa kotona. Tiedostin myös sen, että näistä viikonlopuista tulee kaikkein vaikeimmat. (Mulla ei ole nyt suurta ongelmaa tänä viikonloppuna. Meidät viedään huomenna kaupungille. Pääsee ottamaan valokuvia kupungista myös päiväsaikaan. Ja sunnuntaina mennään laskettelemaan.) Oli inhotava käyttää toiseten puhelinta vaikka tiesikin, ettei siitä tule hänelle ylimääräisiä kustannuksia. Joka tapauksessa odotan kuin hullu puuroa sitä, kun pääsee asumaan johonkin paikkaan, jossa on puhelin tai jopa toimiva internet. On oikeastaan hassua, miten nopeasti on oppinut arvostammaan aivan uudella tavalla uuden teknologian etuja.
Iltaruuan jälkeen kävin hakemassa kameraan uudet patterit, jotka olin hankkinut aiemmin päivällä. Tai siis oikeastaan, jos totta puhutaan, hankin kahdetkin uudet patterit. Opin yhden matkailijan läksyn tänään. Älä osta halpoja paristoja. Koulua, jota olemme tarkastaneet, vastapäätä on kioski. Minä menin ostamaan pattereita sieltä... yksin ilman paikallista asiantuntijaa. Ostin paristot. En nähnyt mitään tuntemaani merkkiä, joten otin vain jotkut. No kuusi AA patteria maksoi siinä 0,6 dollaria. Laitoin uudet patterit kameraan. Otin yhden kuvan ja se niistä pattereista. Nyt kävin kysymässä visatuneena isännältämme, että mistä täältä löytää Duraceleja tai jotain muita todellisia pattereita. Hän neuvoi ja kävin ostamassa kuusi AA patteria hintaan 4 dollaria. No ne ovat ainakin riittäneet tähän saakka.
Siitä kauppareissusta on kerrottava vielä sellainen yksityiskohta, että kun olin menossa sinne toiseen kauppaan, minun oli ylitettävä yksi vilkkaasti liikennöity katu. Arastelin sitä hieman aluksi, mutta sitten tajusin, miten homma toimii. Jos jalankulkija ei vain kävele autojen väliin, häntä ei kukaan päästä, mutta jos kävelee vain päätäväisesti (ei tyhmästi suin päin) eteenpäin, autot odottavat, että pääset turvallisesti tien yli.
Kun olin hakenut patterit, oli iltahartauden alkuun vielä noin viisi minuuttia. En muista pitkään aikaan nauttineeni niin paljoa yksin hiljaisuudessa kävelystä, kun kävelin hieman kiertokautta asunnoltamme ruokasaliin, jossa hartaus pidettiin. Hartaus oli hyvä. Se käsitteli sitä, kuinka emme ole koskaan yksin. Aika hyvä näin yksinöiselle tarkastajille. Pääosa hartautta oli kuitenkin ylistystä. Paikalla oli noin 30 ihmistä. Oli mukavaa, kun minut pyydettiin pöytään, jossa ei ollut ketään joka olisi tällä kertaa asiakkaani täällä. Se todellakin tuntui hyvältä ja vieraanvaraiselta. Muutenkin tilaisuudessa oli hyvin kodikas ja lämmin tunnelma. Tunsi kuuluvansa johonkin samaan juttuun kuin nämä ihmiset. Oli jännittävää huomata olevansa todellakin osa suuren suurta perhettä.
Työkaveri soitti rumpuja ylistysbändissä (rumpali ja kitaristi). Hän on taitava rumpali. Hänet esiteltiin tarkastajana ja rumpalina, ja minut tarkastajana ja ääniteknikkona. Se tuntui aika hyvältä. Hartauden jälkeen juttelin joidenkin täkäläisten kanssa niitä näitä. Sovittiin huominen ohjelma ja lähdettiin takaisin huoneeseen päin. Kello oli noin yhdeksän ja työkaveri esiteli valokuvakokoelmaansa koneelta ja minä ylpeänä esittelin aarrettani siis iPodia. Yhtäkkiä huomasin kellon olevan yli kymmenen. Kun katsoin kännykkää, näin että äänet olivat vahingossa jääneet pois päältä ja Riikka oli yrittänyt soittaa minulle. Kun yritin soittaa hänelle, oli puhelin jo poissa päältä. Harmitti kun olin unohtanut kännykän äänettömälle. No, aina ei voi voittaa.
Olen yllätyksekseni huomannut, miten mukavaa kirjoittaminen voi olla. Kai se kelpaa tämäkin, kun ei ole muutakaan tapaa ilmaista itseään omalla kielellään täällä.
Tänään on ollut flunssan ensioireita. Toivottavasti tämä tästä. Onneksi tuli nuo villasukat mukaan. Siis en muista, koska olisin tehnyt työtä ulkotakki päällä sisällä tai siis itse asiassa olen täällä joka paikassa ulkotakki päällä. Paitsi sängyssä. Harmi, kun ei ole mitään vitamiineja mukana. Pitää muistaa seuraavaan maahan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti